beep

Poika on ryöminyt sängyn alle ja asettelee nyt nauhurin mikkiä sopivalle etäisyydelle. Poika painaa nauhurin päälle.
– Tänään bussissa vastaan ajo kaks samanumeroista rekisterikilpeä peräkkäi. Molemmissa oli numeropuolella 888. Sen jälkeen vastaan tuli… voisi sanoa satunnaisia autoja noin kymmene minuutin ajan. Autojen satunnaisuuden määrittelee rekisterikilven numerot. Ja ku peräkkäi tulevat samat numerot, ne merkitsee aina jotai. Ja jos numeroiden yhteenlaskettu summa on kymmene se todellaki ennustaa jotain. Jotai on siis tulossa. Esmes 226 on numerosarja, joka tekee kymmenen. Sattuma määrää kohtaloa kokoajan… eli sattumanvaraisesti ajavat autot kertoo tottakai jotai. Sinä päivänä ku meillä oli kertotaulupistari, mä näi useita samannumeroisia autoja. Kyl mä aavistin jo yllätyksen, mutta en mä tiennyt mihin piti valmistautua ja siks en päässy siitä läpi.

Pojan käsi vahingossa osuu nauhuriin ja poika tarkistaa kolmesti onko nauhuri edelleen päällä. Tarkistusten välillä on pakko sulkea silmät hetkeksi, ettei silmät huijaa.
– On muillakin numeroilla väliä. Mä istun bussissa aina tietyllä istuimella… öö… koska haluan käyttää keskiovea. Siltä paikalta… tuolilta on seitsemän askelta keskiovelle. Kahdeksas askel pitää olla ulos kadulle. Mä en siks tykkää, et Jani tulee mun kaa samalla bussilla, vaikka me mennää kyl aika usein samal bussilla, mut se aina sekottaa mun askeleet. Mun tekee mieli hermostuu sille ihan kunnolla. Haluun raportoida näistä numeroista ja pistää ne ylös tähä nauhurille, ku mä haluun löytää lisää yhdenmukasuutta sattumassa. Yllätykset hermostuttaa mua jotenki… no, paljon. Sattuma ja meijän… tahtojen tapahtumat tekee elämässä kaiken, mikä tapahtuu. Nii jos mä en oon tehny jotai… nii sillo sattuma on se syyllinen. Nii siks raportoin.

Poika naksauttaa äänityksen pois päältä. Ovi kolahtaa alhaalla samalla kun poika kömpii pois sängyn alta. Portaikosta kuuluu nopeasti pinkovat askeleet. Huoneen ovelle ilmestyy pikkusisko.
– Miksä olit mun sängyn alla? Ootko hölmö vai mitä? Pikkusisko kysyy painokkaasti.
– Älä yritä puhuu mulle, ku oisit muka joku aikuinen. Sä et taidakkaa ymmärtää sitä, että ku äänittää jotaki nii pitää olla hiljanen paikka. Voi jeesus sun kanssas.
Poika siristää silmiään puhuessaan ja heiluttaa päätänsä pilkallisesti.
– Tiiäksä ees millo iskä tulee kotiin? Poika kysyy.
– Iskä tuli jo. Se on ollut autotallissa varmaa tunnin tai jotai, pikkusisko vastaa kääntäen katseensa lattiaa kohti. Pikkusisko astelee pöytänsä ääreen ja istahtaa jatkamaan keskeneräistä piirustusta. Poika kiipeää yläsänkyyn ja tunkee nauhurin tyynyn ja patjan väliin. Poika painaa päänsä tyynyä vasten ja nukahtaa.

Yhtäkkiä autotallin ovi pamahtaa kiinni ja poika herää ääneen. Ikkunasta näkyy, kun isä juoksee haulikko kädessä pellolle.
– Vittu nyt mä sen ammun! Mun on pakko saada joku saatana tästä kaikesta vastuuseen! isä huutaa raivoissaan.
– Mitä? Kenet? Pikkusiskon varovainen huuto kuuluu terassilta.
– No vittu Jumalan saatana! Hyvää on kaikille nii saatanasti luvattu, mutta missään kohtaa se ei vittu… Eikä se koskaan ikinä tule. Minulle saatana ei vaa ikinä, isän huuto muuttuu hiljaisemmaksi mutinaksi, kun hän lataa haulikon. Kolme laukausta kaikuu pellolla.

Poliisiauton valot välkkyvät pihassa. Poika on edelleen sängyssä. Vatsa kurnii ja poika yrittää nielaista palaa kurkusta. Suurin kohta on jo nielaistu, mutta loppuosa tuntuu sitkeimmältä. Pikkusisko kapuaa kerrossängyn tikkaita ylös naama räässä ja kyyneleistä kosteana.
– Voinksmä tulla sun kaa hetkeks?
Pojan kurkussa oleva pala muuttuu hetkessä taas jättimäisen isoksi.
– Et, painu ihan oikeasti vittuun!
Poika potkaisee pikkusiskoaan mahaan. Pikkusisko älähtää kivusta ja hyppää tikkailta lattialle. Pikkusiskon itku muuttuu kovaäänisen hysteeriseksi.
– Sust on tullu ihan samanlainen, ku iskästä.
Pikkusisko painautuu alasänkyyn tyyny käsien väliin puristettuna. Pojan pala kurkussa tuntuu leviävän sydämeen asti. Poika luulee kuolevansa kipuun, mutta poika ei kuole. Seuraavana aamuna poika herää ja lähtee bussilla kouluun.